Heräsin Ghostin olemassaoloon oikeastaan vasta Dance Macabren (2018) myötä, eikä varmaan mikään ihme. Biisi soi jatkuvasti kaikkialla ilmestyttyään ja omalla tavallaan onkin varsin oiva esimerkki tietynlaisesta nykyaikaisesta discohevistä. Ollakseen ainakin ruotsalaista käsialaa, Dance Macabre on myös minun mieltymyksiini nähden tarpeeksi kaukana ABBA-hevistä, vaikka varsin melodista onkin. ABBA-hevillä viittaan varsinkin juuri Ruotsista ponnistavaan metallin alalajiin, jossa mennään paikoittain kovinkin raskaasti, mutta viimeistään kertosäkeistöjen melodioissa soi selkeästi ABBA:n perintö. Tätä tyylilajia edustaa erityisesti Amaranthe.
ABBA-hevin tunnusmerkkien (joista yksi on myös naislaulaja, kuten Amaranthessa) puuttumista selittää osaltaan mahdollisesti myös se, että Dance Macabren takana on “A Ghoul Writerin” eli todennäköisesti Ghost-nokkamies Tobias Forgen lisäksi ruotsalaiset Salem Al Fakir ja Vincent Pontare, jotka yhdessä muodostavat Vargas & Lagola -duon. Al Fakir on ruotsalais-syyrialainen ja osallistunut ainakin kertaalleen Melodifestivaleniin, Pontare taas on ruotsalaisen ja saamelaistaustaisen laulaja Roger Pontaren lapsi. Isä-Pontaire on osallistunut pariinkin otteeseen euroviisuihin.
Al-Fakir ja nuorempi Pontaire edustavat tuoreempaa ruotsalaista säveltäjäkaartia, joiden tekemisissä ei soi niinkään ABBA, vaan tuoreempi ruotsalainen pop. Vaikka molemmilla on myös omat, jokseenkin menestyneet soolouransa, kaksikko tuntuu tekevän enemmän musiikkia yhdessä kuin erikseen. Al-Fakirin ja Pontairen artistisivut pelkästään Spotifyssa listaavat molemmille parisataa sävellettyä kappaletta muun muassa Madonnalle, Lady Gagalle, Aviciille, Axwell /\ Ingrossolle, Veronica Maggiolle ja tietysti Ghostille.
Itse asiassa Al-Fakir ja Pontaire ovat isoilta osin nyky-Ghostin soundin takana. Kaksikko on merkitty Dance Macabren lisäksi muun muassa Mary On A Crossin ja Kiss the Go-Goatin tekijätietoihin. Niiden lisäksi suurin piirtein puolet vuonna 2022 ilmestyneen Impera-levyn biiseistä on vähintään osin Al-Fakirin ja Pontairen käsialaa, kuten myös Ghostin tuorein single The Future Is A Foreign Land.
Imperalle useamman biisin on säveltänyt myös levyn tuottaja Klas Åhlund, joka on työskennellyt Ghostin kanssa aiemminkin. Hän tuotti Ghostin vuonna 2015 ilmestyneen albumin Meliora, jonka sävellystyöhön Åhlund myös aktiivisesti osallistui. Melioralta elämään jääneiden He Is:in ja Ciricen lisäksi Åhlundin CV:stä löytyy sävellyksiä muun muassa Britney Spearsille, Katy Perrylle ja Iggy Popille. Joihinkin Imperan biiseihin on merkitty myös tekijäksi Joakim Berg ja Peter Svensson, joista ensimmäinen tuli tunnetuksi Kentin laulajana ja kitaristina, jälkimmäinen The Cardigansista.
Voinee siis hyvällä omallatunnolla todeta, että Ghost on paitsi Tobias Forgen (soolo)projekti, myös ainakin musiikillisesti jonkinlainen ruotsalainen pop-hevin yhteistyöprojekti, käyntikortti ja vientituote. Ruotsalaisen sävellysosaamisen suorastaan pelottavan korkeasta tasosta kertoo se, että erinomaisia ruotsalaisia yhteistyöprojekteja on tietysti huomattavasti enemmän, eivätkä kaikkien takana vaikuta samat hahmot. Forgen osalta laitoin sooloprojektin sulkuihin siksi, että ainakin aiemmassa oikeusjutussaan Ghostin entisiä jäseniä vastaan Forge totesi, ettei kyseessä varsinaisesti ole hänen sooloprojektinsa. Eikä ainakaan musiikillisesti olekaan.
Osittain yllämainituista syistä - siis Ghostin luonteesta ruotsalaisen sävellystaidon yhteistyöprojektina - bändiä on suomittu muun muassa siitä, että se haisee laskelmoidulta tuotteelta. Eikä tietysti ihan syyttä, kun katsoo yllä lueteltua säveltäjäkatrasta ja sitä, millaiseen lentoon viimeiset kaksi albumia ovat Ghostin siivittäneet. Impera-albumin kiertue kesti lähemmäs kaksi vuotta, ehti Suomeenkin kolmesti (Nokia Arena keväällä 2022 sekä festivaalikeikat Provinssissa ja Tuskassa kesällä 2023) ja operoi lähes pelkästään jäähalli-kokoluokassa. Kiertue päättyi loppuvuodesta 2023 ja kaksi viimeisten joukossa soitettua iltaa Los Angelesin Kia Forumissa taltioitiin Rite Here, Rite Now -nimiseksi, kahden ja puolen tunnin mittaiseksi konserttielokuvaksi.
Kävin katsomassa, enkä kyllä pettynyt.
Ehdin näkemään kaksi Imperan kiertueisiin liittynyttä keikkaa, ensimmäisen Tampereen Nokia Arenalla keväällä 2022 ja toisen Tuskassa kesällä 2023. Molemmat olivat omissa sarjoissaan oikein hyviä - ensin mainittu pääesiintyjänä jäähallissa ja toinen Suvilahden valoisassa kesäillassa viimeisen festaripäivän pääesiintyjänä.
Rite Here, Rite Now oli totuudenmukainen taltiointi Impera-aikakauden toimituksesta muutamalla lisämausteella. Etukäteen konserttielokuvassa oli mainittu olevan joitakin draamallisia lisiä tai kohtauksia, jotka vähän etukäteen pelottivat siinä suhteessa, että viimeistään KISS onnistui todistamaan, ettei säällistä bändi- tai keikkaelokuvaa ole mahdollista tehdä.
Rite Here, Rite Now:n ylimääräisistä kohtauksista tuli kuitenkin sellainen olo, että ehkäpä Forge on umpisurkean Kiss Meets the Phantom of the Parkin (1978) ja vähän vähemmän surkean (ehkä siksi, että KISS:in jäsenillä oli elokuvan tekemisessä pienempi rooli) Detroit Rock Cityn (1999) katsonut ja tuotantotiimeineen päättänyt väistää moiset sudenkuopat.
Lisätyt kohtaukset eivät syöneet liikaa aikaa tai tilaa itse konserttitaltioinnilta, mutta toivat lisää sisältöä Ghost-loreen vihkiytyneille faneille. Parasta noissa draamallisia aineksia sisältäneissä kohtauksissa oli se, että ne oli tehty hyvinkin selkeästi kieli syvällä poskessa, mutta kunnolla. Backstage oli lavastettu huolella ja Mary On A Crossin aikana esitetty animaatio Papa Nihilin ja hänen äitinsä (joka muutenkin esiteltiin elokuvassa tarkemmin) kohtaamisesta oli myös loppuun asti toteutettu. Minä en Ghostin Cardinal Copian tai Papa Emerituksien synnyistä syvistä juuri mitään ymmärrä enkä yritäkään (paitsi sen, että suurin piirtein joka levyllä on uusi johtohahmo), mutta viihdyin myös draamallisten kohtauksien parissa mainiosti.
Ainoa mikä ehkä hieman draamallisissa aineksissa harmitti oli se, että Miasman hieno Papa Nihilin saksofonisoolo, Ciricen intro ja jo mainittu Mary On A Cross käytettiin lähes kokonaisuudessaan draamallisten kohtauksien alustoina. Tosin sinänsä ihan ymmärrettävistä syistä - Mary On A Crossista on jo julkaistu hieno livesoittovideo aiemmalta kiertueen keikalta Tampasta ja Miasman saksofonitempun tietänevät kaikki Ghostinsa tuntevat. Siispä miksi ei tarjoiltaisi jotakin uutta.
Jotakin uutta tarjosivat myös luurankotanssijoiden kera esitetty Twenties, jota ei muuten livenä ole juuri kuultu sekä If You Have Ghost, joka esitettiin salin toisessa päässä olleelta pieneltä B-lavalta vain pianon, taustalaulajan ja parin sellon voimin. Akustiset tai puoliakustiset osiot keskellä keikkaa saattavat silloin tällöin olla hieman raskassoutuisia ja uuvuttavia jos ne kestävät pitkään, mutta tämä oli erittäin kompakti ja vain yhden kappaleen mittainen. Se toimi sellaisenaan oikein hyvin.
Myös Ghost bändinä soi ihailtavan isosti: kaksi kitaristia, basisti, rumpali, kosketinsoittaja ja kaksi taustalaulajaa, joista molemmat silloin tällöin soittivat perkussioita ja toinen myös jokusen biisin kitaraa, toimittivat osuutensa hienosti. Kierturumpalina ja konserttielokuvan musiikillisena johtajana toiminut Hayden Scott on hieman kovakätisempi kuin Ghostin studiorumpali, mutta hieman jämäkämpi ote toimii varsinkin vanhoissa biiseissä varsin hienosti. Veikkaan että Ghost soittaa keikkansa valojen ja pyrojen kanssa synkronoituun klikkiin pelkästään sillä perusteella, että valoissa ja pyroissa tapahtuu läpi keikan huomattavan paljon, eikä rumpali Scott laskenut yhtäkään biisiä käyntiin, vaan kaikki käynnistyivät “tyhjästä”. Forge käyttää lavalla korvamonitoreita, ja voisin sillä perusteella kuvitella myös muun bändin käyttävän. Perinteisillä kulmamonitoreilla klikkiin soittaminen on aika pitkälti mahdottomuus.
Bändin soundi kuulosti kuitenkin siltä, että kaikki - tai ainakin lähes tulkoon kaikki - soitetaan itse livenä. Nauhalta saattaa tulla joitakin vahvennettuja taustalauluja, mutta noin muutoin bändi kuulosti siltä, miltä itse soittava bändi kuulostaa. Soitto ei myöskään ollut klikkiin tapettua - siis liian takapainotteista tai löysää - vaan ajoi sopivasti sen verran, mitä ainakin rock-pohjaisessa musiikissa on tarpeen. Suhteessa isosta muusikkomäärästä on myös pakko antaa lisäpisteitä, sillä esimerkiksi livenä tehdyt taustalaulut tuovat Ghostin soundiin huomattavasti lisää. Vaihtoehtona kuitenkin olisi ottaa taustanauhojen tarjoama halpa ja laiska diili.
Muutoinkin Ghostissa vetoaa vaivannäön määrä. Kirjoitin tuoreeltaan Threadsiin, että en tajua juuri mitään Papa Emerituksiin liittyvästä Ghost-loresta, mutta se, kuinka paljon live-esityksiin panostetaan - ja kuinka paljon myös musiikin tekemiseen ja tuottamiseen panostetaan, haisi koko Ghost-tuote miten Exceliltä tahansa - on minusta puhtaasti hienoa. Lava ei Impera-levyn kiertueilla ollut tavanomaisen muotoinen ja sitä kehystivät suuret mosaiikit, jotka olivat täynnä Ghostille ominaista grafiikkaa. Viime kesänä esimerkiksi Tuska joutui yöllä laajentamaan päälavaansa, että Ghostin koko festivaaliproduktio mahtui lavalle. On melko tavanomaista, että isotkin bändit kiertävät festivaaleja typistetyllä tuotannolla lähinnä kireitä vaihtoaikoja ja nopeita siirtymiä helpottaakseen, mutta Ghost roudasi koko tuotantonsa mukanaan käytännössä joka paikkaan.
Vaikuttaa myös siltä, että Tobias Forge rakentaa äsken mainittua Ghost-lorea huolellisesti, vaikkakaan ei kovin vakavissaan. Yksi raskaan musiikin maailman tunnetuimmista maskoteista, Iron Maidenin Eddie The ‘Ead, tuttavallisemmin vain Eddie, syntyi vähän vahingossa. Ensimmäisillä keikoilla Eddietä esitti maski päässä lavalla pyörinyt roudari ja myöhemmin hirviömaskotti kehittyi erilaisiksi puujalkahahmoiksi tai roboteiksi ja on joskus jopa ajanut varsinaisen setin loppupuolella tankilla sisään. Tämä saattaa olla vain paatuneen Iron Maiden -fanin näkökulma, mutta en ihmettelisi yhtään vaikka Megadethin maskotti Rattlehead olisi hieman ottanut mallia Maidenista. Forge on aiemmissa haastatteluissaan kertonut kuunnelleensa ainakin Maideninsa, mutta tuntuu, että pop-kulttuurin ja kauluelokuvien ystävänä mies on myös tajunnut, kuinka tärkeää tietynlaisen mysteerin ja oman maailman rakentaminen bändin ympärille on. Sen lisäksi tietysti, että musiikki on laadukasta.
Itse Forgen pakotti esiin vuoden 2017 oikeusjupakka entisten bändin jäsenten kanssa ja vaikka mies vaikuttaakin jonkin verran nauttivan julkisuudesta myös omilla kasvoillaan, on Ghostin lähtökohtana edelleen se, että vähintäänkin bändi pysyy mahdollisimman kasvottomana niin pitkään, kuin mahdollista. Papa Emeritus -sekoiluiden lisäksi myös se osaltaan rakentaa tietynlaista mysteeriä bändin ympärille. Vähintäänkin se on aiheuttanut kiivasta salapoliisityötä fanien keskuudessa, kun bändin henkilöllisyyksiä on arvuuteltu muun muassa tatuointien, korujen ja instrumenttien perusteella. Se taas lisää nostetta bändille, vaikka henkilöllisyydet lopulta selviäisivätkin.
Nykymaailmassa tuon tason bändissä soittaminen ja nimettömänä pysyminen on tietysti lähes mahdoton tehtävä, sillä internetin avustuksella kehnompikin salapoliisi kykenee selvittämään paljon asioita ja käytännössä kaikki Ghostin muusikot ovat ammattilaisia, jotka ovat soittaneet monissa muissakin kokoonpanoissa uriensa aikana. Niinpä Ghostinkin nykykokoopano on tiedossa, ja jos en nähnyt ihan väärin, kaikkien muusikoiden oikeat henkilöllisyydet mainittiin myös Rite Here, Rite Now:n lopputeksteissä. Mielessä käväisi ajatus, että laitettaisiinkohan livekokoonpano seuraavalle kiertueelle osin tai kokonaan uusiksi?
Paha mennä sanomaan, sillä Imperatourin 129 keikkaa ovat hioneet Ghostin todella tiukassa vireessä olevaksi keikkakoneeksi. Uusien muusikoiden sisään ajamisessa on aina iso työ, mutta eipä Ghost tunnu vaivaa välttäneen tähänkään saakka.
Palatakseni vielä lopputeksteihin, nimilistalta löytyi myös yksi suomalainen henkilö: Los Angelesissa tätä nykyä asustava tanssija, tanssinopettaja ja koreografi Alex Komulainen, joka ilmeisesti oli yksi pariin otteeseen lavalla nähdyistä luurankotanssijoista.
Vaikka olenkin opiskellut jokusen kurssin elokuvatutkimusta sivuaineena, en ymmärrä elokuvista tarpeeksi, että voisin analysoida Rite Here, Rite Now:ta elokuvana oikeastaan millään mittarilla. Se oli kuitenkin silmiin pistävän hyvin kuvattu ja leikattu, eikä varsinaisia hutiotoksia ollut kuin yhden käden sormilla laskettava määrä. Tähän epäilemättä myös auttaa se, että konsertti taltioitiin kahtena peräkkäisenä iltana - vähän samaan tapaan kuin erään brittiyhtyeen legendaarinen livelevy ja -video Live After Death (1985).
Muutamassa alkukeikan kuvassa lavan edessä olleen catwalkin ritilöiden läpi näkyi lattialla ollutta konfettia, mikä viittaisi siihen että kuvat olivat kakkosillalta ennen konfettia, mutta eipä tuollaisia voi varsinaisina klaffivirheinä pitää. Myöskään varsinaista huulisynkkaongelmaa en havainnut, sillä Forgen suu ei jonkunlaisen naamion - jonka peittävyyttä en vieläkään ihan loppuun asti käsitä - juurikaan näy, eivätkä naamion huulet liiku lähes lainkaan.
Yhden elokuvallisen miinuspisteen antaisin siitä, että elokuvassa oli ainakin kolme (peräkkäistä) lopetusta, eikä ratkaisu kantanut ihan päätyyn saakka. Yhtyeen uutta nokkamiestä ei tietenkään lopuksi paljastettu - paitsi sen verran, että hän on olemassa. Viimeisen lopetuksen cliffhanger oli toimiva, mutta kesti hieman liian pitkään. Ymmärrän myös Ghostin halun toimittaa keikkakokemus kokonaisena, mutta välispiikeissä olisi myös paikoittain ollut lyhentämisen varaa - olkoonkin, että Forgen puhe hetkessä elämisestä ja ehkä jopa hienoinen liikutus tilanteesta If You Have Ghostin aikana olikin ehdottomasti yksi konsertin huippukohdista.
En tiedä vaikuttiko paikkani elokuvateatterin etuosassa soundeihin, mutta niihin jäi hieman toivomisen varaa. Miksaus kuulosti omalle paikalleni hieman kireältä ja ylämiddlen osalta korostuneelta. Vaikka kitarat olikin levitetty vahvasti omiin reunoihinsa, ne sekoittuivat paikoin melko pahasti toisiinsa. Keikoilta singlenä julkaistun Absolutionin soundimaailma on jotakuinkin samanlainen, mutta hieman tasapainoisempi, joten syy saattoi olla paikassani.
Elokuvateatterista puheen ollen, minusta live-esitysten ajaminen elokuvateattereissa on loistava keksintö. Keikkatallenteet ovat parhaimmillaan riittävällä volyymilla ja kuvakoolla nautittuna. Siitä en osaa sanoa, oliko neljän päivän elokuvateatterimahdollisuuden ajoittaminen juhannukseen lipunmyynnillisesti kuinka fiksua, mutta se selvinnee jälkikäteen.
Toivottavasti Rite Here, Rite Now julkaistaan myös perinteisenä livealbumina, sillä nyky-Ghostin tulkinnat myös vanhemmista biiseistä ansaitsevat kyllä tulla ikuistetuiksi.
On kivaa luettavaa ymmärtää ei niin tekninen musiikki tyyppi myös. Tack ja kyllä ghost on livenä paras tarttee sanoa .. leffassa se taas tuli mieleen et tarttis päästä öögaa 🤘🏻