Käärijä, Kwan, Maija Vilkkumaa, Hardcore Superstar, Music of Kingston Wall, Popeda, Eppu Normaali, Gene Simmons Band
Jotain hyvää festareissakin.
Tämä raportti on osittain myöhässä, sillä viime viikkoina töitä ja keikkoja on ollut ihan älytön määrä. Silti onnistuin näemmä keräämään pikaisilla festarikäynneillä aikamoisen saldon bändejä - enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia, mutta liika on liikaa. Ihan kaikki ei paria biisiä enempää myöskään jaksanut kiinnostaa, joten seuraavassa havaintoja ja ajatuksia otsikossa mainituilta, jotka näin joko kokonaan tai lähes kokonaan.
Otsikko on aikajärjestyksessä, joten seuraan sitä. Käärijän kävin katsomassa kotikentällään Tikkurila Festivaaleilla (vai miten miten se pitäisi taivuttaa, festivaalissa?), jossa samalla kävin ensimmäistä kertaa ikinä. Eihän sitä ole kuin jo kymmenen vuotta järjestetty, mutta aina on ollut jotain. Järjestelyt pelasivat hienosti jonokaaosotsikoista huolimatta ja huomasi että kyseessä on yli kolmekymppisille suunnattu festivaali, sillä istumapaikkoja oli ihan huomattava määrä. En valita.
Käärijän tämän vuoden festivaalishow oli kasvanut viime vuodesta parilla tanssijalla ja ainakin rahallisesti sen verran, että pyroja ja liekkejä oli huomattavasti enemmän. Käärijän jengi hyökkäsi lavalle kovalla energialla, mutta tiedä sitten johtuiko turnausväsymyksestä, aikaisesta esiintymisajankohdasta käsittääkseni koko festivaalin ensimmäisenä artistina vai jostain muusta, mutta energia tuntui jäävän hieman dj-pöydän ja lavan reunan väliin.
Yksi konkreettinen, Käärijästä riippumaton asia oli ainakin äänentoisto, joka oli suorastaan luokattoman huono. Noin miksauspöydän tasalle VIP-alueen reunaan äänenpaine oli jopa kaupunkifestivaaliolosuhteille melko hiljainen ja yleisesti ottaen äänentoisto kuulosti siltä, kuin itse PA olisi ollut joko virittämätön tai suoranaisesti rikki. Yksi kehnosoundisimmista keikoista, mitä olen pitkään aikaan todistanut. Tikkurilassa tuuli jonkun verran, mutta ei millään mittarilla niin paljoa, että keikan olisi pitänyt kuulostaa tuolta.
Noin muutoin Käärijän esitystä oli oikealla mittakaavalla täksi kesäksi kasvatettu ja se kantoi mainiosti koko tunnin mittaisen festarikeikan. Näin myös vihdoin vanhan ystäväni Jeskiedeksen eli Jessen vetämässä yhden biisin Käärijän kanssa. Jessen kanssa on aikoinaan hierottu kymmenisen vuotta trubakeikkoja pitkin maita ja mantuja.
Toinen artisti joka ehdittiin Tikkurilassa todistaa, oli täksi kesäksi lavoille paluun tehnyt Kwan. Ei liene montaakaan oman sukupolveni edustajaa, joka ei kyseistä bändiä 2000-luvun alusta muistaisi, sen verran vahvasti se aikanaan dominoi radioaaltoja. Minä muistin Kwanin aika kevyenä rap-poppina, enkä koskaan juurikaan pitänyt bändin musiikista. Livenä Tikkurilassa se toimi kuitenkin ihan helkkarin hyvin. Orkesteri oli sovittanut biisejä hieman raskaampaan suuntaan, ja se muistutti soinniltaan yllättävän paljon muun muassa Limb Bizkitiä ja Linkin Parkia. Selkeästi livenä soittaneen ammattibändin otteita oli myös ilo kuunnella, vaikka äänentoisto ei kokonaisuutena kovin kummoinen ollutkaan festivaalin toisellakaan lavalla. Kwanin keikan edetessä äänikuva kuitenkin parani hieman.
Maija Vilkkumaalta ehdin katsomaan noin puoli keikkaa Kuopiorockissa ja täytyy sanoa, että Maijallakin oli bändi kunnossa. Suorastaan loistavaa soittoa alusta loppuun asti, olkoonkin että bassosoundi oli niin kumea, pyöreä (lue: särmätön) ja hallitseva, että se hieman pehmensi koko bändin särmää. En ole nähnyt Vilkkumaata hyvin pitkään aikaan livenä ja taustalaulajat täytyy mainita myös erikseen: heidän palveluitaan käytettiin paljon ja se toi kokonaissoundiin paljon lisää.
Ruotsalainen Hardcore Superstar oli sen sijaan ehkä Kuopiorockin suurin pettymys. Kymmenisen vuotta sitten uransa todellisella aallonharjalla ratsastanut bändi oli Kuopiossa valitettavan laiskistunut, enkä usko että rumpalinvaihdos ainakaan tässä vaiheessa on tehnyt bändille kovinkaan hyvää. Aikanaan älyttömästä livekunnosta tunnettu bändi (joka ainakin joidenkin tarinoiden mukaan saattoi vetää joskus takahuoneessa lämmittelyksi koko settinsä alusta loppuun) oli nyt tylsä ja särmätön, eikä suoriutunut keikastaan erityisen korkealla energialla. Split Your Lip (2010) -levyn aikoihin minulle huomattavan tärkeä bändi oli ikääntynyt varjo entisestään. Edellisen kerran olen nähnyt bändin lähemmäs kymmenen vuotta sitten, joten sekin saattaa tietysti vaikuttaa. Laulaja Jocke Berg oikoi laulumelodioita ajoittain paljonkin ja oikeastaan ainoa edelleen kovalla työmoraalilla varustettu työmyyrä oli kitaristi Vic Zino, joka soitti yhä tarkasti ja hyvin.
Musiikillisesti täysin toista ääripäätä edusti sen sijaan JJylli & Kuoppis - Music of Kingston Wall. Kyseinen bändi ei ole minulle yhtä läheinen kuin ehkä joillekin musiikkinsa älykkäänä nauttiville, mutta olen kuitenkin kuunnellut levyt läpi. Kingston Wallin elossa olevat muusikot Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki edustavat jo itsekin omien lajiensa ykköskenttää, mutta olivat myös keränneet melkoisen porukan ympärilleen: kitaroissa suorastaan loistavasti soittaneet Esa Holopainen ja Juhani Grönroos, kun taas loput kitaroista, perkussiot ja laulut jakoivat Jesper Anastasiadis ja Mikko von Hertzen. Kahdella viimeksi mainitulla tuntui myös olevan hauskinta, kun rooli vaihtui vähän väliä akustisesta kitarasta perkussioihin ja lauluun. Kaikkinensa toimi - ihan järkyttävän hienoa soittoa ja laulua.
Jos Hardcore Superstar muodosti Kuopiorockin suurimman pettymyksen, oli Popeda heittämällä iloisin yllätys. En ole koskaan erityisemmin Popedasta välittänyt ja edellisen kerran olen nähnyt bändin livenä varmaan kymmenisen vuotta sitten, mutta täytyy sanoa että Olli Hermanin mukaantulon myötä Popeda on kyllä jossain määrin syntynyt uudelleen. Kyseessä ei ole enää sama bändi kuin Pate Mustajärven kanssa - ja tietysti Jyrki Melartinkin on vaihtunut Alex Hautamäkeen - mutta minä en kokenut sitä millään lailla miinusmerkkiseksi asiaksi. Tuntui, että erinomaisen osaava bändi pystyi keskittymään eri tavalla soittamiseen, kun solistin perään ei missään vaiheessa tarvinnut katsoa tai miettiä, että pysyykö se perässä, kartalla tai lavalla. En myöskään tiennyt, että Herman kykenee moiseen äänenkäyttöön. Lähinnä Reckless Lovesta ja satunnaisista tv-esiintymisistä (ja tietysti radiosta) minulle aiemmin tuttu Herman on paljon monipuolisempi laulaja, kuin mitä aiempi ura on antanut ymmärtää. Sekä Popedan vaatimat raspit että heleämpi osasto lähti hienosti.
Mielipiteeni Eppu Normaalista on myös sellainen, jota tuskin kannattaisi sanoa ääneen: en ole koskaan oikein ymmärtänyt saati syttynyt. Bilekeikoilla biisit ovat tulleet tutuksi ja olen kyllä viimeistään sitä kautta ymmärtänyt bändin merkityksen Suomelle, suomalaisille ja suomalaiselle musiikille, mutta nyt kun ensimmäistä kertaa näin bändin livenä, oma käsitykseni vain vahvistui. Melko ikonisen hittikimaran Iiro Rantalan kanssa ilmoille lasketellut Eppu Normaali nimenomaisesti lasketteli menemään, eikä aiheuttanut minussa oikein minkäänlaisia väristyksiä suuntaan tai toiseen. Rantalan rooli jäi myös hieman epäselväksi ja keikka oli kokonaisuudessaan niin tylsä, etten jaksanut katsoa sitä ihan loppuun asti.
Gene Simmons Bandin sen sijaan katsoin. Viimeisinä KISS-vuosinaan Simmons oli ehdottomasti bändin parhaassa vedossa oleva jäsen, eikä nytkään jäänyt millään lailla bändikaveriensa varjoon omassa soitossaan tai laulussaan. Gene on edelleen mainettaan parempi basisti ja laulaa myös edelleen oikein hyvin.
Sen sijaan koko Gene Simmons Bandin konsepti oli melkoisen hämmentävä. Simmons itse sanoi Radio Rockin haastattelussa jokunen viikko ennen Kuopirockia että kyse on hauskanpidosta ja sitä se tuntui olevan, ensisijaisesti bändin jäsenille. KISS-aikaisista Simmons-klassikoista ja jokusesta erikoisesta coverista (muun muassa Motörheadin Ace of Spadesista) koostunut settilista oli festarikeikalle ihan toimiva, mutta kokonaisuutena koko systeemi jätti hieman hämmentyneen olon. Miksi Gene Simmons jaksaa vääntäytyä soittamaan vuokrakamoilla tunnin setin Kuopioon? Osittain pohdin asiaa myös yleisön näkökulmasta: miksi kukaan haluaisi nähdä Gene Simmonsin soittamassa Ace of Spadesia?
Luulisi, että jos Simmons haluaa kavereidensa kanssa lähteä koluamaan festareita jonkunlaisena omituisena bilebändinä huvin vuoksi, sopivia festivaaleja löytyisi pelkästään jo Pohjois-Amerikasta sen verran paljon, ettei tarvitse yksityiskoneella ajaa Kuopioon asti. Tiedä häntä - ehkä Simmons hoveineen sitten pitää pitkistä lennoista ja matkustamisesta. Simmons taitaa KISS-jäsenistä olla myös ainoa, joka on melko pitkälti saman tien KISS:in lopettamisen jälkeen lähtenyt tien päälle.
Päädyin myös vähän vahingon kautta osittain isännöimään Gene Simmons Bandin meet & greet -tapahtumaa ennen keikkaa. Bändi saapui paikalle noin 45 minuuttia ennen esiintymisaikaansa ja itse tapaamistilaisuus kesti noin kymmenen minuuttia. Herra Simmons ei suostunut signeeraamaan mitään ja otatti itsestään yhteiskuvat osallistujien vain siten, että koko bändi oli myös kuvissa. Simmons ei myöskään puhunut kenellekään mitään, mutta muutamalla nuorelle naiselle kyllä antoi juuri niin setämiesmäisen pitkää silmää kuin Gene Simmonsilta saattaisi kuvitellakin. Kaikkinensa melkoisen erikoinen kokemus.
Tälle kesälle on luvassa vielä ainakin kaksi festivaalia - Dark River Festival ja Hellsinki Metal Festival. Katsotaan kuinka vannoutuneen festarifanin käy.