Rammstein on livenä lähes totaalista playbackia

Missä nykyisin menee liven raja? Onko keikalla oikeasti soittamisella enää mitään merkitystä?

Olin toteuttamassa pahaa tapaani selailla TikTok-sovellusta vailla sen suurempaa päämäärää, kun syötteeseeni eksyi suomalaisen internet-musiikkikoulu Rockwayn lyhyt, mutta sitäkin mielenkiintoisempi Tiktok-video, jossa kotimaassa ja maailmalla tunnettu miksaaja Kimmo Ahola mainitsee keskustelustaan Rammsteinin nimeämättömäksi jääneen kitarateknikon kanssa ruotsalaisen Pain-yhtyeen kiertueella reilut kymmenen vuotta takaperin.

Ahola esitti tavallaan rajun väitteen: Rammsteinin konserteissa käytännössä kaikki tulee nauhalta, eikä mitään soiteta itse. Ahola totesi, että jos asian olisi kertonut jokin festariteknikko, hän ei olisi välttämättä uskonut, mutta koska bändin oma kitarateknikko näin kertoi, pakkohan se oli uskoa. Ja uskon minäkin - Ahola ei tuollaista paskaa jauhaisi, ellei itse olisi asiastaan varma. Rammsteinin playback-keikoista on tietysti liikkunut sekä tarinoita että videotallenteita jo kymmenisen vuotta eikä asia ole siinä suhteessa uusi, mutta yhtä vahvaa “todistetta” en muista aiemmin nähneeni - ainakaan suomeksi.

Ahola kertoo asiasta jo parisen vuotta vanhassa Rockwayn ja kitaristi Tuomas Wäinölän toteuttamassa Wäiskin musaklubi -sarjan teknikkojaksossa noin kahden tunnin ja 40 minuutin kohdalla. Keskustelu Rammsteinin kitarateknikon kanssa sai alkunsa siitä, kun he olivat yhdessä kuunnelleet Painin keikkanauhoitetta, sillä Aholalla oli tapana nauhoittaa keikat kyseisellä kiertueella. Rammsteinin kitarateknikko oli päivitellyt, että kuulostaapa bändi hyvältä ja todennut sitten että hänen oma orkesterinsa on yrittänyt tehdä livelevyä, mutta siitä ei oikein tule mitään, koska bändi ei enää osaa soittaa oikein ollenkaan, kun kaikki tulee nauhalta. Ahola oli itsekin hätkähtänyt ja kysynyt että anteeksi mitä, johon teknikko oli vastannut että jep, rumpuja myöten kaikki tulee keikoilla nauhalta. Yksi syy asiaan on massiivinen pyrotekniikka ja muun muassa kitaroihin sekä soittajien kasvoille kiinnitettävät liekinheittimet: lieskan kanssa täytyy olla niin tarkkana, ettei samalla pysty keskittymään soittamiseen.

Aikamoista, mutta ei kovin yllättävää. Olen itsekin miettinyt samaa niinä muutamana kertana, kun olen bändin nähnyt livenä. Mainittakoon sen verran, että yhteensä neljä kertaa: Seinäjoella vuonna 2010, Tampereella vuonna 2019, Tallinnassa vuonna 2022 ja Helsingissä vuonna 2023. Helsingin-keikkaa lukuun ottamatta kaikki olivat oikein hyviä ja hyväsoundisia keikkoja. Ja siis minä muutenkin pidän Rammsteinista - bändi on ollut henkilökohtaisissa Spotifyn vuositilastoissani kolmen kuunnelluimman joukossa jo vuosia.

Rammsteinilla on varsinkin livesoundiensa osalta erityisen hyvä maine, eikä syyttä. Massiivisen visuaalisen tykityksen lisäksi bändi myös kuulostaa keikoillaan massiiviselta, ja Aholakin toteaa Rammstein-keskustelun päätteeksi, että no eipä ihme että kuulostaa hyvältä, jos keikoilla pyörivät studiossa nauhoitetut raidat. Playback on siihen varsin luonnollinen selitys, kun miettii Rammstein-konsertin pyroja, pommeja ja sirkusnumeroita suhteessa siihen, että pitäisi vielä soittaa ja laulaa samalla.

Kuten sanottu, en päässyt tuosta playback-väitteestä hirveästi yllättymään. Se on ollut selvää, että varsinkin iso osa Rammsteinin keikoilla kuultavista syntetisaattoreista tulee nauhoilta, koska kosketinsoittaja Christian Lorenzilla ei yksinkertaisesti riittäisi kädet kaiken soittamiseen. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa vuoden 2022 kiertueella avausnumerona toiminut Armee Der Tristen alkoi pitkällä synamatolla Lorenzin vasta kävellessä lavalle yhdessä muun orkesterin kanssa ja myös useissa kappaleissa kuultavat naistaustalaulut ovat tulleet nauhalta.

Todennäköisesti itse asiassa koko Rammsteinin konsertti on aikakoodattu tahdin tarkkuudella niin soiton, valojen kuin pyrojenkin osalta, sillä kaikki pommit laukaistaan aina sekunnilleen oikealla hetkellä ja joka konsertissa kaikki tapahtuu täsmälleen samalla tavalla. Myöskään välispiikkejä, spontaaneja jameja tai muutoksia settilistassa kesken kiertueen bändi ei juuri harrasta, jos ei lasketa Pussyn pudottamista settilistasta kesällä 2023 bändin ympärillä velloneen kohun vuoksi. Kyseinen toimintamalli kuuluu Rammsteinin konserttikonseptiin, mutta toisaalta myös helpottaa koko paketin valmistamista etukäteen.

Oman mielenkiintoni laajempaa playbackia kohtaan herättivät kuitenkin yhtyeen kitaristien kädet. Kitaristina minua kiinnostavat varsinkin kitaristien soittotavat, -tyylit ja soundit, ja saatan keikoilla katsoa pelkästään soittajien käsiä huomattavan ison osan ajasta. Tätä olin tehnyt myös Rammsteinin keikoilla ja miettinyt, että valtaosan ajasta ei näytä ihan siltä miltä pitäisi. Varsinkin suurimman osan Rammsteinin musiikista säveltänyt Richard Z. Kruspe tuntuu tekevän keikoilla vähän väliä ihan mitä sattuu. Hyvä esimerkki Kruspen tietynlaisesta huolimattomuudesta soittamisen esittämisessä on vuoden 2022 stadionkiertueella kuultu Heirate Mich.

Yksi Rammsteinin kulmakivistä on massiivisilta kuulostavat ja rytmikkäät kitarariffit. Massiivinen kitaravalli syntyy suurin piirtein niin, että kaksi hieman erilaisilla instrumenteilla ja soundeilla soittavaa kitaristia soittaa tiukasti unisonossa, siis täysin samaa asiaa. Rammsteinin riffeissä rytmiikka on niin tärkeää, ettei kaksi kitaristia voi soittaa riffejä piiruakaan eri tavoin, sillä muuten kokonaisuus kosahtaisi hyvin nopeasti. Rammsteinin riffien teho perustuu siihen, että ne ovat sinänsä säveliltään ja rytmiikaltaan yksinkertaisia, mutta “rytmikkäitä” ja tarkasti soitettuja.

Iso osa Rammsteinin kitarasoundia on myös niin sanottu demppaaminen. Se on kitaransoiton tekniikka, jossa plektrakäden kämmensyrjällä painetaan kevyesti kieliä soittaessa. Se aiheuttaa soundin muuttumisen heleästä tukahtuneeksi ja tuottaa varsinkin särökitaraa soitettaessa varsin painokkaan tunnelman. Demppaamiseen liittyy myös suurimmat havaintoni Kruspen heilumisesta Rammsteinin konserteissa.

Esimerkiksi tässä videossa näkyy noin minuutin kohdalla hyvin, mitä tarkoitan. Kruspen kämmensyrjä on koko riffin soittamisen ajan kaukana kielistä ja käsi heiluu rannetta myöten hyvin vapaasti. Heirate Michin riffiä ei mitenkään voi soittaa samalla tavalla kuin miten se keikalla raikaa ilman, että edes vähän demppaa kämmensyrjällä kieliä.

Tässä videossa samasta kappaleesta taas näkyy noin kahden minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kohdalla ensin Kruspen heiluva käsi ja sitten melko hyvin se, miten Rammsteinin toinen kitaristi Paul Landers Heirate Michin riffin soittaa. Hänenkin demppaamisensa on keveän näköistä - olkoonkin, että käsien asennot ovat toki kaikilla yksilöllisiä - mutta oikea käsi on oikeassa asennossa ja irtoaa kielien päältä juuri niissä kohdissa, kuin Heirate Michin riffissä kaiken järjen mukaan pitääkin. Ja tämä on siis vain yksittäinen esimerkki yhdestä biisistä. Jos yleisesti ottaen kuuntelee kitarasuorituksia Rammsteinin konserteissa, riffit tulevat ja toistuvat todella tiukasti, suorastaan liian identtisesti. On melko tavallista, että keikalla kitaristi saattaa soittaa saman riffin eri kierrot hieman erilaisilla painotuksilla tai “tatsilla” ihan jo silkasta esiintymisestä johtuen, mutta tätä ei tunnu tapahtuvan Rammsteinille. En usko että kyse on samurailuokan itsekurista soittamisen osalta, vaan siitä, että kitarat tulevat pääosin nauhalta.

Myös laulaja Till Lindemannille sattuu aina silloin tällöin pieniä hasseja. Esimerkiksi tässä videossa noin puolentoista minuutin kohdalla Lindemann jättää viimeisen säkeen säkeistöstä laulamatta, mutta PA:sta ulostuleva tuote ei muutu mitenkään - paitsi viimeisten sanojen osalta, jotka ilmeisesti miksaaja vetää käsin alas. Sama toistuu tällä Helsingistä vuonna 2023 kuvatulla pätkällä, jossa näyttäisi siltä ettei Lindemann edes yritä esittää laulavansa.

Sarjassamme paskat keikkakuvat: Rammstein Olympiastadionilla 2023.

En kuitenkaan usko, että Rammsteinin konsertit ovat sataprosenttisia playbackeja. Totuus lienee jossakin siellä välissä ja veikkaisin, että Rammsteinin konsertit ovat ainakin tätä nykyä valtaosin nauhalta tulevia, etukäteen äänitettyjä esityksiä. Veikkaisin, että nauhalta tulee tasaisesti kaikkia instrumentteja - ainakin syntetisaattoreita, kitaroita ja laulua. Ainakin kahden viimeksi mainitun nauhalta toimittamista tukevat yllä olevat videot sekä se, että lopputuote on joka keikalla täysin muuttumaton. Jos bändi soittaa oikeasti, on ihme, ellei se kuulosta joka ilta hieman erilaiselta. Erot ovat toki pieniä ja vaatii melko harjaantunutta korvaa niitä erottaakseen, mutta vähänkään itse keikkailleet varmasti tajuavat, mitä tarkoitan. Luulen myös, että Kruspen yleinen huolimattomuus soittamisen näyttelemisestä johtuu siitä, että hän on harrastanut sitä jo vuosia: kun ei tarvitse oikeasti soittaa juuri lainkaan, sitä alkaa keskittyä enemmän muuhun esiintymiseen kuin soittamisen näyttelemiseen, joka sitten kärsii.

Basson ja rumpujen nauhamäärästä en oikein osaa sanoa. Basso on Rammsteinin osalta aika harvoin erityisesti erottuva instrumentti ja rumpali Christopher Schneider vaikuttaa soittavan keikoilla oikeasti ainakin näön vuoksi - vaikkakin musiikkiin nähden kovin kevyen näköisesti - eikä tunnu tekevän juurikaan playback-virheitä, eli ei juuri soita ristiin nauhojen kanssa. Joko hän muistaa fillinsä tarkasti tai sitten soittaa oikeasti.

Se, että valtaosa bändin soitosta ja laulusta tulee nauhalta, ei kuitenkaan tarkoita sitä etteivätkö bändin instrumentit olisi kytkettyinä ja soittokuntoisina itse konserteissa. Isoilla bändeillä on tavallisesti varaa hieman erikoisiinkin järjestelyihin - esimerkiksi Guns N’ Rosesin Slash soittaa nykyisin suoraan linjaan, mutta hänellä on yksi myös mikitetty vahvistin lavalla ihan pelkästään fiiliksen ja kiertoilmiön aikaansaamiseksi. Samoin on toiminut Metallican James Hetfield ainakin joitakin vuosia takaperin - varsinainen lopputuote ajetaan suoraan linjaan ja korvamonitoreihin, mutta lavalla on kököttänyt yksi yksinäinen kitarakaiutin pelkästään lahkeiden lepatuttamista varten. Metallicasta kiertää myös sellainen tarina, että rumpali Lars Ulrichilla olisi ainakin ollut hi-hatin ja virvelin välissä pieni kamera, jonka kuvaa olisi palkattu vahtimaan erikseen yksi henkilö. Tämän henkilön tehtävänä oli sitten Ulrichin käsimerkkien ja eleiden perusteella toimittaa rumpalille joko juotavaa, lisää rumpukapuloita, pyyhkeitä tai mitä ikinä tanskalaissankari nyt sattuikaan miimisesti tilaamaan. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei Ulrich ilmeisesti halunnut lavalle talkback-mikrofonia, jolla olisi voinut suoraan esittää tilauksensa vain henkilökunnan korviin.

Veikkaan, että Rammsteinin osalta mikrofonit ja kitarakanavat ovat konsertin aikana osittain auki, joko sovituissa osissa tai hieman koko ajan. Se aiheuttaa miksaajalle huomattavasti ylimääräistä työtä, mutta toisaalta täysin sen takia heidät on palkattu bändin kanssa kiertämään. Esimerkiksi tämä noin kuuden minuutin kohdalla alkava, Ausländerin lopussa esitetty, varsin kummallinen ja kehnosti soitettu loppusoolo on todennäköisesti ihan livenä soitettu - tai siltä se ainakin kuulostaa. Richard Z. Kruspe ei ole koskaan ollut mikään soolokitaristi, mutta tuo lyhyt soolo antaa aika hyvän kuvan siitä, millainen Kruspen soittotyyli ja -kyky nykyisin on: epävarma ja hento. Venytykset jäävät myös hieman vajaiksi, eikä Kruspe meinaa osua viimeiseen nuottiin ollenkaan. Myös basso seilaa ainakin tempon osalta hieman omiaan ja hi-hatin naputtelut vain ilmestyvät ilman sen kummempaa logiikkaa mukaan - joko siksi että miksaaja päätti nostaa ne oikeasta rumpusetistä pintaan tai siksi, että Schneider päätti pelastaa seilaavan tempon. Sama toistui seuraavana iltana hieman paremmin ja hieman eri tavalla, mutta aika ontuen silti.

Miten Rammstein sitten onnistuu studiossa tuottamaan niin vakuuttavan kuuloista jälkeä vuodesta toiseen? Ensinnäkin studiosoittoa voi toki korjailla ajoituksen ja vireen osalta loputtomiin, mutta korostaisin mielummin enemmän sitä, että studiossa soittaminen on ihan eri laji kuin yleisön edessä soittaminen. Studiossa yhtä yksityiskohtaa voi hieroa rauhassa päiväkausia ja soittaa saman riffin vaikka 600 kertaa, että sen saa oikealla tavalla nauhoitettua. Livenä mahdollisuuksia onnistua on vain yksi. Siksi myös minun mielestäni - sanokaa vanhanaikaiseksi, mutta - livenä soittaminen vasta oikeasti mittaa soittajan soittokyvyn. YouTubessa tai kotistudiossa on helppoa loistaa, eikä se sinänsä poista musiikillisia ansioita tai soittotaitoa, mutta kaikista kovimmat soittajat pystyvät pitämään illasta toiseen saman suoritustason ja soittamaan itse omat osuutensa oikein joka keikalla.

Ja sitten taas toisaalta - onko sillä enää mitään väliä? Aikojen alussa piti soittaa aina itse, kun ei ollut mahdollisuutta playbackiin. Nykyisin elämme jonkinlaisessa hybridissä, jossa osa asioista tapahtuu livenä ja osa ei. Molemmilla ääripäillä on myös omat äänekkäät kannattajansa - ovat ne, joiden mielestä vaikkapa Nightwish saisi keikkailla ainoastaan kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa ja toisaalta sitten taas ne, joita ei kiinnosta tipan vertaa, että soittaako tai laulaako kukaan mitään oikeasti. Jälkimmäisiä on luonnollisesti enemmän, sillä valtaosa konserttikävijöistä ei ole hard core- tai edes soft core -tason musadiggareita, eikä tarvitse ollakaan. Jos se olisi pääsyvaatimuksena, livemusiikkia olisi tarjolla huomattavasti vähemmän.

Se, ettei keikoilla käyvää yleisöä juuri kiinnosta se, mitä tulee nauhalta ja mitä ei, muodostaa ainakin tietynlaisen teoreettisen paradoksin nykyajan keikkakulttuuriin. Mitä ihmiset sitten menevät katsomaan?

Vastaus lienee sama, josta Wäiskin musaklubilla Aholan lisäksi vieraina olleet Kimmo Aroluoma ja Klas Granqvist keskustelivat teknikkojakson aikana.

Ihmiset menevät katsomaan esitystä. Yksi pointti on nähdä pitämänsä musiikin takana oleva artisti tai bändi ilmielävänä omin silmin, toinen lienee esityksen mahdollinen visuaalinen anti. Esimerkiksi juuri Rammsteinin konsertteja voisikin kuvailla parhaimmillaan jonkinlaisiksi kokonaistaideteoksiksi, vaikka ne onkin hieman elävän musiikin kustannuksella valmistettu. Soundista ei kuitenkaan ole tingitty ja kokonaisuutena pienistä playback-virheistä huolimatta tekemisen taso on A-luokkaa. Siitä hyvinä todisteina toiminevat myös ne miljoonat liput, joita Rammsteinin keikoille on bändin uran aikana myyty.

Musiikillisesti ottaen nauhakeikat ovat kuitenkin - ainakin minunlaiselleni musadiggarille ja soittajalle - tylsiä. Sama pätee myös sellaisiin keikkoihin, jossa läsnä on vain ääntään käyttävä artisti ja DJ, joka soittaa kaiken taustanauhoilta. Minulle musiikin on tarkoitus elää ja hengittää, ei kuulostaa täysin samalta kuin sliipatulla studioalbumilla. Studio ja live ovat eri asioita, vaikka tuntuvatkin nykyisin huomattavasti lähestyneet toisiaan.

Isossa kuvassa kyse ei ole siitä, etteikö taustanauhoja saisi käyttää. Nykyisin lähes kaikki käyttävät nauhoja ainakin jossain määrin, mutta lienee jonkin hyvän tavan tai kirjoittamattoman muusikkosäännön mukaista, että nauhoilta ajettaisiin lähtökohtaisesti vain sellaista ekstraa tai lisäelementtejä, joita paikalla oleva artisti bändeineen tai yhtye ei pysty itse järkevällä tavalla toteuttamaan. Tästä hyvä esimerkki lienee Nightwish, joka on koko uransa ajan ajanut orkesterin nauhalta ja mikäli keikkalavoilla palaa, tulee jatkossakin niin tekemään. Toisaalta samaa toteuttavat aiemmin mainitut artisti & DJ -kokoonpanot joko kustannus- tai muista syistä, mutta lähtökohtaisesti se on mielestäni silti hieman laiska tapa keikkailla, vaikka varmasti kustannustehokasta onkin. Vaikka musiikki yleisölle toimitettaisiinkin vahvasti taustanauhoilla höystettynä (kuten vaikkapa Nightwish, Cheek tai Antti Tuisku), tuo livenä omat osuutensa paukuttava bändi äänikuvaan kuitenkin aina yhden tason lisää.

Puhtaat playback-esitykset tuntuvat henkilökohtaisesti vähintäänkin yleisön aliarvioimiselta, jos eivät suoranaiselta kusettamiselta. Sama pätee ainakin jollain tasolla myös sellaiseen toimintaan, jota muun muassa Rammstein harrastaa - suurin osa siitä, minkä paikalle raahautuneet muusikot voisivat soittaa itse, tulee jostain syystä nauhalta. Rammsteinin tapauksessa nauhat voi ainakin osin perustella jo aiemmin esitetyllä argumentilla muihin show-elementteihin keskittymisestä, sillä täydellä stadionilla tulen kanssa leikkiessä on toki syytäkin keskittyä. Eikä Rammstein olisi kasvanut tämänhetkiseen mittakaavaansa ilman esitystensä massiivista visuaalista puolta.

On myös otettava huomioon se, että keikkakulttuuri on ympäri maailmaa rakentunut historiansa johdosta sen oletuksen päälle, että paikalle saapuvat muusikot soittavat omat osuutensa itse ja oikeasti. Paikalla olevien muusikoiden soittosuoritusten korvaaminen nauhoilla ja siitä kiinni jääminen on yleisesti ottaen edelleen noloa ja sillä saattaa itsensä naurunalaiseksi. Tästä vähintäänkin veikeä esimerkki on Santa Cruzin muutaman vuoden takainen suoritus Whisky A Go Go -klubilta, jossa pakka hajoaa totaalisesti viimeistään noin 40 sekunnin kohdalla.

Taustanauhojen kanssa soittaminenkin on taitolaji.