Rock 'n' rollin tulevaisuus on Electric Callboyn kaltaisissa yhtyeissä
Ottakaa mallia ja lopettakaa se mailan puristaminen.
Tämän vuoden Tuska Festivalin pääpäivä monelle tuntui olevan perjantai, sillä yhden päivän aikana keski-iän kynnykselle ja myös kesäiseen rahankäyttöikään kasvaneita milleniaaleja Suvilahdessa viihdyttivät Knocked Loosen ja Tyrantin lisäksi muun muassa In Flames, Dragonforce, Cradle of Filth, Tarja Turunen, Marko Hietala ja Electric Callboy.
Ainakin omista tutuistani moni tuntui ostaneen lipun juurikin tuon teini-iän nostalgiakattauksen takia. Kaikin puolin nerokasta buukkausta Tuskalta, sillä kerta-annoksena tarjolla oli vanhan ajan Nightwish-fiilistelyä, vanhempien sukulaisten järkyttämistä Cradle of Filthin muodossa sekä Dragonforcen tarjoilemaa ihmettelyä siitä, kuinka survoa mahdollisimman paljon nuotteja mahdollisimman lyhyeen aikaväliin. Osan tästä kattauksesta olisi melkein voinut aikatauluttaa eri päiville, ja silti ainakin minun ikäluokkani edustajat olisivat raahautuneet paikalle.
Ehdin katsomaan mainituista esiintyjistä vain hetken matkaa molempia Nightwish-veteraaneja, muutaman biisin In Flamesia ja Electric Callboyn kokonaan. Se riitti.
Jo pari vuotta sitten Tuskassa aivan täydellä telttalavalla konsertoinut saksalaisyhtye tyhjensi tällä kertaa päälavan pajatson sellaisella energialla, että illan viimeisenä isoimmalla lavalla soittanutta In Flamesia kävi jo hieman sääliksi: lämpötila pyöri 15 asteen paikkeilla, vettä oli satanut jo koko illan ja aiempi esiintyjä oli tiristänyt jo valmiiksi vettyneestä yleisöstä kaiken irti.
Ruotsalaisbändi sai kyllä lopulta yleisön syömään kädestään, mutta tajusin todistaneeni pitkästä aikaa klassista lämppäri söi pääesiintyjän -tilannetta, vaikka Electric Callboy ei sanan varsinaisessa merkityksessä In Flamesia lämpännytkään.
Saksalaiset jumppasoturit eivät nimittäin tosiaankaan säästelleet. Jo esityksen varsin hauskan intronauhan aikana räjäytettiin ensimmäiset pommit ja konfetit yleisön niskaan, eikä paperisilppu päättynyt siihen. Silloin tällöin bändit tuovat festarikeikoille mukanaan hieman typistetymmän tuotannon, mutta vaikutti siltä että Electric Callboy oli liikkeellä koko kalustolla - lavan taustana toimi iso näyttö ja myös ylimääräistä valokalustoa oli lavalla melko huomattava määrä. Visuaaliseen osaan esitystä oli selkeästi panostettu ja harmaan sateinen sää oli tällä kertaa orkesterin puolella, sillä suorassa auringonpaisteessa kokemus olisi tuskin ollut yhtä vaikuttava.
Lisäksi myös bändin musiikillinen tekeminen oli suoritusvarmaa - luulisin että pääosin livenä, mutta myös nauhojen avustamana. Esimerkiksi Ratatata-biisissä mukana oleva BABYMETAL oli mukana videomuodossa. Bändin yleissoundi oli myös hieman levyversioita raskaampi ja kitaravetoisempi livenä, mistä minä en pistänyt lainkaan pahitteeksi.
Settilista oli melko tiukka 15 biisin hittikimara ja suurin piirtein sama kuin kesän aiemmilla festarikeikoilla muun muassa Hellfestissä, Rock Am Ringissä ja Nova Rockissa. Noin tunnin ja 20 minuuttia kestänyt keikka sisälsi myös kolme coveria, joista hauskin oli Sum41:n Still Waiting, joka Electric Callboyn esittämänä tuntui pitkästä aikaa varsin hyvältä biisiltä. Syy Sum41:n coveroimiseen löytyy Electric Callboyn rumpujen takaa, sillä rumpali Frank Zummo hyppäsi kesätuuraajaksi, kun Electric Callboyn rumpali David-Karl Friedrich jättäytyi pois yhtyeestä. Kaksi muuta lainabiisiä olivat Cascadalta ja Maggie Reillyltä anastettu Everytime We Touch sekä Linkin Parkin Crawling, joka esitettiin akustisesti ja oli ehkä illan ainoa huti, sillä tunnelma sen aikana hieman notkahti. Sateinen Suvilahti olisi kaivannut akustisen coverin sijasta tamppausta koko rahalla, mutta pikkuvikoja.
Valojen, pommien ja musiikillisen toimittamisen lisäksi bändi myös esiintyi itselleen ominaisella antaumuksella - esiintymisvaatteet peruukkeineen vaihtelivat biisien musiikkivideoiden mukaan ja bändi tuntui ihan tosissaan nauttivan työnteosta, vaikka sää ei suuresti suosinutkaan. Kokonaisuutena Electric Callboy oli niin viihdyttävä, kovatempoinen ja hyväntuulinen paketti, että siinä tuntui vanhan liiton rock ‘n’ rollin vaara, mutta päivitetyllä tavalla. Yhtyeen tekemisestä voisi moni ottaa mallia. Ei puristeta mailaa, mutta toimitetaan tosissaan ja lujaa täyslaidallinen silkkaa juhlimisen riemua - ja siitähän festivaaleissa, keikoissa ja oikeastaan koko rock-musiikissa pohjimmiltaan on kyse, jonkinlaisesta arjen pakenemisesta.
Keksin ainakin pari suomalaista bändiä, joilla olisi mahdollisuudet samaan. Musiikillisesti edes jollain tapaa lähimpänä Electric Callboyta kotimaan kentästä ovat Battle Beast, Käärijä ja Beast In Black.
Kahden ensiksi mainitun kasvutarinat ovat vielä niin kesken - vaikka menestyneitä jo ovatkin - että molemmilla on oikeasti hyvät saumat nousta samanlaiseen kokoluokkaan ja viihdyttävyyteen. Battle Beastin osalta se vaatii vain lisää timanttisia biisejä, isoja keikkoja ja suurempaa tuotantoa. Sama koskee Käärijää mutta niin, että kahden tuplaajan ja kitaristin lisäksi keikoille lähtee koko bändi ja myös isompi tuotanto. Beast In Blackillakin olisi ainakin musiikkinsa puolesta mahdollisuus nousta samaan kastiin, mutta koska mailasta puristaminen näkyy ainakin musiikkivideoissa ja keikolla niin pitkälle, lopputulos olisi tuskin sama.
Ja ai niin - Electric Callboy myös kertoi eilen keikkansa päätteeksi koko Tuska-yleisölle palaavansa Suomeen seitsemäs päivä marraskuuta tänä vuonna ja ilmoittavansa asiasta myöhemmin tänään lauantaina. Menkää katsomaan, suosittelen vahvasti.